Day 4

Pahin nälkä on helpottamaan päin. Kokonaan kadonnut se ei ole, pikemminkin hiljentynyt taustakohinaksi, jonka kuulee vain täydessä hiljaisuudessa. Se myös tulee aaltoina. Samassa syklissä energiatasot vaihtelevat. Ulkoa tullessa yleensä puuduttaa samalla tavalla kuin olisi syönyt raskaan aterian. Keskimäärin olo on kuitenkin ihan reipas ja palautuu sellaiseksi melko nopeasti senkin jälkeen, kun nousee portaat vähän liian terhakkaasti tai pyöräilee liian kovaa ylämäessä. Tuntuu, että veri jäisi mielellään jalkoihin, vaikka sitä oikeastaan tarvittaisiin aivoissa. Samalta suunnilleen tuntuu patikoiminen vähähappisessa ilmassa. Voimat eivät vaikuta vähenevän, ilma vain tuntuu olevan raskaampaa ja tavarat painavampia kuin ennen.

Viime yönä sain vihdoin nukuttua. Menin kyllä levottomana sänkyyn, koska tiesin, että on jo pakko nukkua, varsinkin kun seuraavana päivänä on töitä. Koitin kaikenmaailman tuutulauluja itselleni sepitellä, mutta ensimmäiset tunnit menivät silti pyöriessä. Sitten jossain alkuyöstä luuta vaille nahka heräsin ja koin rauhan. Kello soi varttia ennen töissäoloa, kun kerran aamupalasta ei tarvinnut murehtia. Kahtena ensimmäisenä yönä tuli kyllä mietittyä kummallisia asioita. Aikaa kun oli. Niihin ei päivällä osaa eläytyä, kun on valoa ja tekemistä, mielikin kirkas lasi. Koin ensimmäisenä yönä todentuntuista pelkoa siitä, että kasvoni näyttävät mustavalkoesi-isän lommoposkilta, jos ylipäätään satun heräämään. Pelkäsin myös, että lihakseni eivät riitä aivojen ravinnoksi ja riudun tyystin. Lihasmassa 0%. Toisena yönä maatessani selällä maha tuntui lyijypeitteeltä, joka yrittää mennä sängystä läpi ja karata naapuriin vielä kun ei ole liian myöhäistä. Olen kuullut, että jotkut anorektikot nauttivat tunteesta, että kuihtuu ja vähitellen katoaa pois maailmasta. On kyllä aika vitun vaikea samaistua sellaiseen nautintoon.

Jääkaappiin oli jäänyt lautasellinen valmista ruokaa. Valmiiksi maksettua, valmistettua, täysin syömäkelpoista. Surullisin mielin jouduin sen päästämään biojätteeksi.

-J